Miten ihmeessä salibandyn pelaajille, joukkueiden valmentajille ja katsomossa istuville lähisukulaisille on päässyt muodostumaan käsitys oman toimintansa ainutkertaisuudesta? Palstaa kun lukee niin päätyy käsitykseen, että yhtä mielensäapahoittajaa on koko laji täynnä. Näinhän ei tietenkään asian laita todellisuudessa ole.
Pelaajille, valmentajille ja katsomossa istuville lähisukulaisille tulisi enemmänkin opettaa alaistaitoja kuin vuodesta toiseen tarjota mahdollisuus ulkoistaa oma heikko tekeminen toisten kontolle.
Käsitys salibandyjoukkueiden harjoittelusta ja toiminnan erityisyydestä löytää paikkansa kun alamme vertaamaan salibandypelaajia vaikkapa Tapanilan Erän naisvoimistelijoihin, jossa hurjimmat 14 vuotiaat tytöt harjoittelevat yli 18 tuntia viikossa. Lukuisissa voimistelukilpailuissa katsojana olleena en ole koskaan kuullut yhdenkään nuoren naisvoimistelijan lausuneen ääneen, että oma menestymättömyys olisi jollain tavalla johtunut heikoista arvostelutuomareista. Ottakaa salibandyn pelaajat ja valmentajat oppia vaikka Tapanilan Erän tyttövoimistelijoista niin jo siirtyy huomio sinne minne se kuuluukin.